Ystävyys

Mää olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä. Mun mieheni on aina ollut sitä mieltä. Ei kuulemma pahalla, mutta... Niin. Mää oon aina ollut hiukan ujo. Ymmärrän hyvin mieheni kommentin. Kyllä musta varmaan helpolla saa semmoisen kylmän ja hiukan etäisen kuvan. Mää viihdyn yksikseni, kotona. Perheeni kanssa. Se ehkä varmaankin liittyy siihen mukavuusalueella elämiseen. Viime aikoina mää olen tosin koittanut tietoisesti tehdä asioita, jotka poikkeaa tästä. Kutsuin naapurin äidin kahville, tosta noin vaan. Esittelin itseni tuntemattomille taloyhtiön pihatalkoissa ja kävin tankkaamassa mieheni auton. Tämän viimeisen vain hän ymmärtää. Peruutustutka ei toiminut, valitettavasti. Kaikki tämä hiukan sotii mun ammattiani vastaan. Luokan edessä mää olen kyllä valkohai. Merten kuningatar. Rakastan työtäni. Se on mua ja mää sitä. No ehkä tuosta nyt saa vähän väärän kuvan. Kuin kala vedessä. Se on parempi vertaus se.

Miks nyt yhtäkkiä miettiä tämmöisiä? Näin oravanpyörästä hetkeksi poishypänneenä, tuntuu välillä siltä, että aika on pysähtynyt. Maailma meidän kodin, päiväkodin, puiston ja pihan ulkopuolella on pysähtynyt. Tai kaikilla on vaan niin tajuton kiire ja hoppu. Ja sen minä ymmärrän. Erittäin hyvin. Kotona sen tajuaa, että kenestäkään ei oikein kuulu mitään. Koskaan. Sosiaalisessa mediassa pidetään yhteyttä ja jaetaan arjen asioita. Ei, tämä ei ole katkeruutta. Ei missään nimessä. Samaahan minäkin teen ja tein vielä vuosi sitten. Elämä on. Mutta kun ei käy töissä, huomaa nopeasti ihmisten ympäriltä katoavan.

Ja siitä sitten mieleen tuli jälleen kerran ystävyys. Sitä mää olen miettinyt useaan otteeseen tässä viimeisten vuosien aikana. Kolmenkympin kriisissäni. Ihminen tekee aikaa niille, joiden kanssa se oikeasti haluaa olla tekemisissä. Tämä asia on tosi. Kaikki tekosyyt kiireistä ja aikatauluista ja lasten hammaslääkäreistä ja täiepidemioista ovat toissijaisia. Ystäville tekee aina aikaa. Kyllä tunnen minäkin. Piston sydämessäni. Mää olen onnekas, että mulla on elämässäni yhä ystäviä, jotka ovat tunteneet mut siitä asti, kun vielä leikittiin pihalla pallokuoppaa ja kymmentä tikkua laudalla. Se on sanoinkuvaamatonta yhteyttä. Siitä saa olla kiitollinen.

Tänään meidän luona kävi vierailulla mun entinen (ei tunnu kivalta kirjoittaa mennyttä muotoa) työkaverini. Ja kun mä istuin tuossa keittiön pöydän ääressä hänen lähdettyään, mua hymyilytti. On ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla. Saa olla ihan oma itsensä, ilman suojamuureja. Koska toinen on niin aito, lämmin ja hyväsydäminen. Kiitos, kun tulit. Onnen murusia, keskellä päivää. Oli ihana huomata, että maailma ei olekaan pysähtynyt.

Ehkä mun muurini on joku päivä niin olematon, että sitä ei huomaa edes mun mieheni.

P.s. Suklaamuffinssi päivässä kaamosmasennuksen karkotukseen. Etuajassa.

- E