Keskiviikko

Välillä tässä kotiäidin arjessa tuntuu siltä, että jokainen päivä on samanlainen. Hyvässä ja pahassa. Mitä vanhemmaksi mää tulen, huomaan kaipaavani enemmän valoa päiviin näin syksyisin.

Vaikka syksyt on ihania, silloin kun ne on kirpeitä, kuulaita, kuivia. Tänään on just semmoinen päivä. Ja mieli huutaa ulos ja kovaa. Meillä nukutaan vielä kahdet unet päivässä. Aino siis. Minä en paljon nuku. Tänään käydäänkin eskarilaisen kanssa neuvolassa ja Ainon unirytmistä jutellaan samalla. Mulla ei ole sydäntä, eikä pinnaa, ruveta mihinkään huudatusunikouluun. En sinällään usko semmoisiin, mutta jokainen tavallaan. Televisiosta tulee muuten Satuhäät ja siellä soi Akselin ja Elinan häävalssi. Meidän valssi. Ihan pitää tässä nieleskellä. Onnen hippuja, keskellä päivää.

Mutta unikouluun palatakseni, tassuttelut on kokeiltu, mutta mitään tuloksia ei ole vielä aikaan saatu. Mun pitäis olla vähän pitkäjänteisempi. Toisaalta aamuyön tunnit on pitkiä ja raskaita ja vielä kun on takana niin monta valvottua yötä, sitä vain yrittää rämpiä eteenpäin. Ja ajatella, ehkä sitten ensi yönä. Ei me Petteriäkään unikoulutettu. Siinäpä tuo sitten pikku hiljaa jätti yösyömisen ja alkoi nukkumaan jotenkin kutenkin. Aika kultaa muistot ja univelat. Kahvi on taivaallista ja sitä ei voi koskaan keittää turhaan. Näillä mennään. Arki on. Mutta kyllä mut kovin onnelliseksi tekee se, että on monta asiaa, mistä voi olla kiitollinen. Kuten pienen lapsen uteliaisuus ja halu nähdä ja kokea uutta.

Nyt mä juon tuon kahvini ja luen uuden Talo&Koti lehden, josta jo pikaisesti löysin muutaman upean idean. Onnen murusia. Tartun niihin.

- E