Välivaihe

Syksy on täällä. Ja villasukat, kuivat kädet, kellojen siirto ja lämpimin marraskuu aikoihin. Syksy on ollut monen uuden aikaa. Koulun alku, päiväkodin alku, töiden alku. Tai paluu töihin. Äidillä se taas tuntui olevan vaikeinta meistä kolmesta. Luopuminen, uuden aloittamisen hyväksyminen.

Uusi koti on enää kaikkea muuta kuin tyhjä. Kirjaimellisesti. Ahdistavaa. Sitä joka muutossa on yrittänyt heittää ovista ja ikkunoista kartanolle tavaraa, jonka säilytykseen ei kerta kaikkiaan löydy yhtään järkevää syytä. Ja yhä tuolla kaapin perukoilla on kaksi semmoista keraamista siiliä, säästölippaita. Vuodelta 1980 jotain. Anna mun kaikki kestää. Vaikka toisaalta aivan kaikkea ei ole syytäkään heittää menemään. Jotta muistaa, mistä on tullut. Kuka on ollut ja kenen kanssa on kasvanut. Siksi siilit. Ja muutama muukin juttu. 

Muutimme neliöstä kolmioon. Hetkellisesti. Väliaikaisesti. Välivaihe. Niin. Jokseenkin mulle oli kuitenkin kovin tärkeää, että tästäkin kolosta tulee koti. Lapsilleni, mulle ja miehelleni. Mitään uutta en sinällään hankkinut, paitsi verhot makuuhuoneisiin. Tuosta kun on suora yhteys naapuritalon parvekkeille. Tästä käytiin melko kiivastakin keskustelua mieheni kanssa. Tästä kodista, ei noista verhoista. Hänen mielestään se on aivan sama, missä sitä yhden vuoden viettää. Senkin ajatustavan ymmärrän varsin hyvin, mutta se ei ole minua. Kun ei tässä maailmassa ole minulle yhtään päivää luvattu. Vuodessa niitä on 365 ja jokaisen täytyy olla tärkeä, tavalla tai toisella. Ja täällä kotona minä olen joka päivä. Siksi meillä on uudet, oikean mittaiset verhot. Vaikka niistä meidän makkarin verhoista tosin näkee kyllä läpi. 

Olen varmaan aiemminkin kertonut, että en lapsistani ole kirjoittanut vauvakirjoja. Valokuvat puhuu monesti sanojen puolesta. Niitä on paljon. Mutta nyt jostain on herännyt halu kirjoittaa. Liittyen siihen, mitä tämän välivaiheen jälkeen tulee. Ainakin toivottavasti ensi kesänä. Olkoon tämä tästä eteenpäin meidän Ladon tarinaa - talosta kodiksi. Perhe koittaa pysyä vauhdissa mukana.

Ensi torstaina kuokka on maassa. 

Muiskis, 

E

Tyhjä koti

Muistan viime muuton. Petteri oli silloin aivan pieni. Silloinkin vaelsin tyhjiä huoneita, viipyilin nurkissa ja nuuhkin tuttuja tuoksuja. Ajattelin elettyä elämää, hetkiä, iloja ja suruja. Rakkautta. Silloin tuntui raskaalta painaa ovi kiinni takanaan. Jotenkin lopulliselta. Nyt jos tapaisin uudelleen tuon 29 vuotiaan Emilian, kertoisin, että sulje vaan. Uudet muistot odottaa. 

Ikä. Ei se mikään vitsi ole. Se tuo viisautta ja kokemusta. Sydämen sellaista.Tänään kun taas yksi ovi sulkeutuu viimeisen kerran, on sydän jollain tapaa raskas, mutta samalla helpottunut. Täällä tuoksuu yhä meiltä. Seinässä näkyy himmeästi Petterin tarrojen jäljet. Tässä istun ja nuuhkin. Jotta muistan, millainen oli koti Taavetinkalliolla. 

Eilen aika pysähtyi hetkeksi. Istuttiin iltaa naapureiden kanssa ja katseissa näkyi ikävä. 

On upeaa tulla muistetuksi ja muistaa. Hienoimpia juttuja. 

Huomenna me suunnataan Pohjanmaalle kuuntelemaan Juha Tapiota. Mutta ennen kaikkea tapaamaan isoisää, joka on mielessä päivittäin. Ikä. Aika. Koskaan sitä ei ole tarpeeksi. Hän kerran sanoi, että niin kovin lyhyt on tämä ihmisen elo.

Siihen käteen haluan tarttua. 

Koti siirtyy. Muistot jää. 

-E 

Aika luopua

En edes muista, milloin viimeksi kirjoitin. Taisi olla silloin lumi maassa. En edes yritä tätä mennyttä aikaa selittää tai kuvittaa. Elämää, arkea. Meidän juttuja. Hyviä, todella hyviä ja muutama huonokin.

Nyt on kuitenkin tänään. Ja täältä itseni löysin.

Mun sydäntäni painaa. Hyvällä tavalla ja samalla sillä lailla kovin raskaasti. Jos voi kuvitella hyppäävänsä tulevaan tietämättä, minne hyppää. Jokseenkin siten. Vaikka toisaalta tiedänkin, en kuitenkaan tiedä. On aika tullut sanoa hyvästi. Tälle kodille. Näitä muistoja ei mikään korvaa. Petteri ei ollut vielä vuottakaan, kun tänne muutettiin. Ja tuossa se nyt opettaa isäänsä pelaamaan Pleikalla peliä, josta iskä on selvästikin jäänyt jotenkin jälkeen. Aika on pitkä. Niin pitkä, että oma peilikuva ei tunnu enää omalta (vaikka tuntuukin), ja samalla se on ollut yksi hetki vain.

Sitähän ne vanhemmat ihmiset sanoo, että tartu hetkeen. Syleile niitä ruuhkavuosien kyyneliä, arkea ja puuduttavuutta. Että se on se elämä. Lapset, puoliso ja koti. Ja kyllä olen syleillyt. Yön pimeinä tunteina, kun kukaan muu ei valvo. Olen istunut tämän kodin parvekkeella ja hengittänyt hetkiä. 

Ja sitten olisi lähdettävä. 

Joku on hyvin viisaasti sanonut, että seiniin ei kannata rakastua. Niin en olekaan. Kovin olen jo irti päästänyt. Aikaa sitten. Mutta koti on siellä, missä rakkaus on. Missä rakkaimmat ovat. Ystävät. Lähimmät. On asioita, joita voi toiselle selittää ja sitten on sitä, mikä sanomattomaksi jää. 

Eräälle ystävälle sanoin eron hetkellä, että seinät eivät ystävyyttä rajoita. Siinä on se onni. 

Meidän koti muuttaa pian. Osa minusta jää tänne. Niin kuin on jäänyt aikaisempiinkin koteihin, vaikkakin eri lailla juuri tänne. Tämä oli meidän perheen, koko perheen koti. Ilo, suru, menetys, rakkaus ja onni. Täällä. 

Mutta ne minä pakkaan mukaani. Ihan pian. Enkä yhtään muistoa takaisin anna.

Hiljaisuus

Niin. Tämän takia mun ei pitäis koskaan aloittaa yhtään mitään. Koska ei siitä mistään koskaan mitään tule. Mun mielenkiintoni asioita kohtaan on häilyväinen. Älä käsitä väärin. Rakastan kirjoittaa. Laittaa sanoja paperille. Muistoiksi, ikuisiksi ajoiksi. Mun omalla käsialallani. Minä. Vielä vuosikymmenten jälkeen. Siellä se tyttö oli, nyt jo vanha ja kurttuinen. Ai että se oli, tulta ja sielua. Mitä? Tuoko? Kyllä!!! Juuri tuo. Ja sitten huomaan kesken kaiken, että edellinen kirjoitus oli marraskuulta.

Elämä vie. Antaa sen viedä. Katsoin toissapäivänä elokuvan Teräskukat (Steel Magnolias, 1989) jälleen kerran. Ja itkeskelin täällä vällyjen välissä. Jälleen kerran. Siinä se sanottiin: 

'I'd rather have 30 minutes of wonderful than a lifetime of nothing special.'

Sellainen mää vain olen. Tulisielu. Yhä ja vain.

Marraskuusta on aikaa. Pariin kuukauteen mahtuu arkea, arkea ja arkea. Koko jouluviikko me kärvisteltiin mahataudissa. Noro vei 6-0. Koko perheen ja suvun siinä samalla. Ohimenevää, mutta persiistä, nonetheless. Uutena vuotena juhlittiin meille tärkeitä ihmisiä. Joiden kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta jotka on sitä omaa perhettä. Tärkeimpiä. Sellaisia ihmisiä, että mikään ei ole hyvin, ennen kuin asiat on kunnossa. Rakkaita. Vaikka suutuksissa mitä suusta pääsisi. Rakkaus ja avioliitto. Siinä on syytä juhlaan. <3

Mutta sitten tuli tammikuu ja kohta helmikuu. Tämä vuodenaika ei ole mun juttuni. Ei sitten millään. Mulle koko maailma on pysähdyksissä.

Mää olen onnellinen poikani puolesta, joka on innostunut laskettelusta, hiihtämisestä ja luistelusta. Sitä se lapsuus on. Siitä mun tulee hyvä olla. Päivittäin. Mutta mitä muhun tulee...Mää odotan ensimmäisiä leskenlehtiä ja lämmintä tuulta. Tai edes semmoista tuulta, että voi heittää rukkaset naulaan. Odotan. Ja koitan kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on tässä ja nyt. Muuta ei kenellekään ole luvattu. Ja hetkittäin, kun se onni löytää, sitä voi tuntea lentävänsä.

Mää en ole yhtään helppo nainen. Mutta jos mua rakastaa, niin paljon myös saa. Sen tiedän. Monta asiaa kadun ja mietin. Elettyä elämää ei saa tekemättömäksi. Ihmistä entisestä paremmaksi? Ehkä, pikku hiljaa. Uuden vuoden, tammikuun, mietteitä. Mulla ja varmasti monella muullakin.

Kiitos. Ja anteeks mun miehelleni, että mää olen tämmöinen kun mää olen. En mää usko, että kukaan muu mua olis 20 vuotta jaksanut. Tulta ja sielua. Ehkä liikaakin.

Kohti kevättä. I will continue to burn. <3

- E

Tuulenpesät

Mää olen lentänyt matalalla viimeiset viikot. Kovin matalalla.

Tässä matkan varrella, kun iltapäivisin kärrytellään eskariin, on yksi puu, joka on täynnä tuulenpesiä. Tai ehkä ne on ihan oikeitakin pesiä. Kuka sen tietää? Päällepäin ne näyttää kaikki samalta. Mutta osa niistä on onttoja sisältä. Niitä minä olen miettiny. Tuulenpesiä. Ja onnea ja luontoa. Ja sitä, että joku tietää aina parhaiten. Sen, mikä itseltä ehkä jää huomiotta.

Tämä vuodenaika ei ole oikein mua varten. Tarvis varmaan hommata semmoinen kirkasvalolamppu. Oliskohan siitä apua tähän alakuloon? Tai sitten vois ottaa lennot jouluksi Thaimaahan. Jos voittais vaikka ässäarvalla. Petsku raaputti toissapäivänä neljän euron voiton. Sillä nyt ei vielä juhlita. Vaikka pienelle miehelle se oli suuri ilon aihe.

Elämästä katos hetkeksi ilo. Ja se ei oikein ole tyypillistä mulle. Mää koitan yleensä repiä sen hippusen hyvyyttä joka päivä edes jostain; tanssitunnilta, lenkkipoluilta, lapsistani, suklaalevystä, mistä nyt milloinkin. Mutta jostain. On kuitenkin asioita, joihin meillä ei ole valtaa. Hyviä ja huonoja.

Onni on Petteri, Aino ja Mikko. And that's plenty for one lifetime. <3

" Lennä, lennä hetken tulinen lintu.
Tee pesä pilvien väliin.
Sitä se onni on,
ettei hetkeen katso taakseen,
eikä eteen."

It's all good.

- E

Voitto

Eilinen oli niin kuin mikä tahansa päivä tällä viikolla. Ja sitten jysähti. Jos joskus harvoin minäkin olen lotonnut niin kyllä se kuponki polttelee taskun pohjalla. "Mitä jos se osuukin just tällä kertaa meille se voitto?" Tottahan toki sitä järkevä aikuinen muistaa matematiikan todennäköisyyslaskentakurssilta juuri sen, että kukaan ei voita. Ei kukaan. Vaikka aina kuitenkin joku voittaa. "Ehkä minä?"

Ja sitten se jysähti. Tuli puun takaa. Ei vetänyt jalkoja alta, mutta ilmaan sai naisen hyppäämään. Olin jo unohtanut koko tonttiarvonnan. Suurimmalti osin siksi, että olin ajatellut tulosten julkistamiseen olevan vielä aikaa. 

Eilen yhdeltä suunnattiin Ainon kanssa eskariin kärryillä hakemaan Petteriä. Oli kylmä. Parempi sekin kuin vesisade ja märät tennarit. Lukonmäkeen on aina ylämäki. Täältä on helppo lähteä minne vain, sutjakkaa ja vaivatonta. Takaisin tullessa on sitten aina selkä märkänä ja jalat maitohapoilla. Pahimmallaan vielä kaksi lasta itkee. Äitikin ehkä joskus. Mutta se suomalainen sisu. Perkele. Minähän kävelen ja lykään. Ajattelen aina silloin niitä muutamaa omenaa, jotka vieläkin tarraavat kiinni oksiinsa tuossa matkan varrella. Kyllä. 

"I never saw a wild thing sorry for itself. A small bird will drop frozen dead from a bough without ever having felt sorry for itself."

D. H. Lawrence

One of my favourites. Now and forever. 

Eilen ei kukaan, kumma kyllä, itkenyt eikä äkäillyt. Päästiin kotiovesta sisään ja kaivoin puhelimeni esiin. Ehdin lukemaan näytöltä ensimmäiset sanat Tampereen kaupungin tonttiarvonta...Sydän löi tyhjää. Pää löi tyhjää. Puhelin soi. 

"Mitä, mitä, mitä....Saitko sää jonkun viestin? Mitä, häh? Siis voitettiinko me? Saatiinko me tontti???"

Mun jälkikasvuni tuijotti mua kerrankin hiljaa ja sanattomina, päät vinossa. Nekin hymyili. 

Me saatiin se tontti. Minä voitin lotossa. Joku voittaa aina.

Siinä se. Ehkä yks isoimmista onnenpotkuista meidän elämässä. Juhlistettiin asiaa meille just passelilla tavalla. 

Tällä viikolla mää myös vihdoin löysin itselleni mekon häihin, jotka meillä on uutena vuotena. Tämä on musta todella kaunis. Kuva on surkea. Toivotaan, että se näyttää mun päälläni edes puoliks noin kivalta.

Ai niin. Aino menee ja lujaa. Meidän oma Aino. Luoja meitä kohta auttakoon. <3

- E

Haamuiluja

Kyllä veikkaan, että viiden vuoden kuluttua kierretään täälläkin lokakuun viimeisenä päivänä keppostelemassa ovelta ovelle. Rapakon takaa ne on pikku hiljaa rantautuneet muutkin juhlat meille. Miksei tämäkin sitten? Yllättävän monella tuntuu olevan vastustusta Halloweeniin ja sen mahdolliseen juhlistamiseen. Mää olen jo muutamana vuonna miettinyt, että olis mukava järjestää pikkuhulinat ja tuoda vähän iloa pimeyden keskelle. Koska siitähän tässä nyt kuitenkin periaatteessa on yksinkertaisuudessaan kysymys. Yhtään menemättä syvemmälle All Hallows' Eve/pyhäinpäivä parin historiaan ja niiden erilaisuuteen. Jos se tuo iloa, mikä ettei. Ja iloa se toi.

Meidän pippalot oli ihan lasten ehdoilla suunniteltu ja kyllä niitä odotettiinkin. Muutama haamu huhuilemaan, kurpitsavalot palamaan, hyvä ruoka, juoma ja lasten leikit. Mitä sitä muuta tarvitaan? Ilo on suunnittelussa ja toteutuksessa. Koko synkkä viikko tuntui keveämmältä tallustaa, koska oli jotain, mitä odottaa. Niin se menee. 

Halloween oli menestys. Se ei olisi ollut puoliksikaan sitä ilman ystäviä kulman takaa. Sellaisia, joiden kanssa jaetaan suurimmatkin salaisuudet, nauretaan pikkutunneille, ymmärretään toistemme erilaisuus ja kunnioitetaan sitä, voidaan luottaa apuun aina, jos sitä tarvitaan. Isoja asioita maailmassa, jossa oma suku asuu kaukana. 

Pyhäinpäivänä huomasin tuijottavani haamujonoa eteisen katossa. Kiitollisuus. Ihmisistä ympärillä. Nykyisistä ja menneistä. Siellä ne vieläkin nököttävät. Olkoot vielä hetkisen. 

Kohti marraskuuta ja vuoden pimeimpää aikaa on jokseenkin valoisampi suunnata. Suosittelen.

- E