Alku

Jotenkin tämä kuvaa mua taas niin hyvin. Tämä blogin aloitus.

"Mää en kyllä mitään ala kirjoittamaan. En ala."

Ja tässä sitä taas ollaan. Levoton sielu, hoitovapaalla. Mitään muutahan tässä ei ole kuin aikaa. Heh.

Kaksi vanhaa puuta. Minä ja mun mieheni. Juha Tapion biisi ja meidän elämä. 20 vuotta sitten me tavattiin ja siitä asti on pidetty yhtä. Matka on ollut mielenkiintoinen. To say the least. Onnea ja kyyneleitä. Joskus yhtäkin aikaa. Meillä on kaksi lasta. Esikoinen aloittaa koulun ensi vuonna ja mulla on takaraivossa ikäkriisi. Mun muru, nytkö jo? Sitä valmistautuu näihin juttuihin ja sitten kuitenkin se elämä juoksee ohi. Vaikka on koittanu pitää kiinni hetkistä kynsin varpain. Kyllä se vielä syliin tulee. Takerrun siihen, muuten maailma romahtaa. Viimeksi aamulla ennen eskariin lähtöä varmistin uninassulta, että onhan se vielä äitin poika. "On, on." Aamut on rehellisiä. Silloin kannattaa kysyä.

Sitten on tämä meidän pieni ihme, joka täyttää yhden kokonaisen vuoden joulukuussa. Ja on sanomattakin selvää, että musta tuntuu, että vastahan se epiduraali pistettiin. Hassua. Elämä juoksee. Vai kuka tässä juoksee? Ei ole tullut taaskaan kirjoitettua vauvakirjoja. On univelkaa, pyykkivuoria ja hetki elettävänä. Mutta olenhan mää takertunut niihin hetkiin, jotta ne muistais. On kuitenkin lohdutonta huomata, että yksittäisistä asioista muotoutuu kymmenessä kuukaudessa epämääräinen mielentila. Ei se ja tämä ja tuo hetki. Lohdullista on kuitenkin se, että hymy on aito ja onni puhdasta. Rakkautta. Vaikka yhtään kokonaista yötä ei olekaan takana. Unettomuuteenkin tottuu. Hyvä niin.

Me asustellaan Tampereella. Täällä on koti ja elämä. Maailman paras paikka. Mun mieheni on yrittäjä, mikä tekee kaikesta ihan inasen haastavampaa. Mää itse olen aina ollut sellanen kahdeksasta neljään tyyppi. Vaikka en mä tiedä, opettajana, onko se koskaan niin ollutkaan.  Erilaisia me ollaan, todella.

Mää olen aina ollut vähän hitaasti syttyvä. Ideoihin, ajatuksiin. Mun tarttee saada pohtia ja punnita, epäröidä ja muuttaa mieltä. Olla aidosti sitten tyytyväinen lopputulokseen. Mun mieheni on sitä tyyppiä, että nyt pakataan laukut ja lähdetään viikoks Teneriffalle. Jotenkin se kuitenkin aina tartuttaa muhun ne hulluimmatkin ideat ja ajatukset.

"Ikinä ei rakenneta. Ei ikinä."

Mistä puskista se tämäkin taas tuli? Ja nyt on tuli takamuksen alla, sisustuslehdet, lainalaskurit ja tontin haku päällä. Jotain lääkettä nyt heti tähän vaivaan? Yön pitkinä tunteina, tassuttelun lomassa, on iskenyt se tuskan hiki. Hullun hommaa! Nyt vain Ikeasta uus sängynpeitto ja kynttilälyhty pöydälle. Sillä se kuume laskee hetkeks.

Mutta entäpä jos tämä on se unelma, jota pitää syleillä? Ainakin yrittää? Ettei jää vaivaamaan?

Palataan.

-E