Uhma

Mun on pitänyt päästä käymään postissa nyt kolmatta viikkoa. Saamattomuutta osin ja osin sitä, että tällä hetkellä autoton mamma ei niin vain sitten kärrääkään itseään lähimpään postiin, joka on melko kaukana. Se mitään kaukana edes ole. Pah. Saamattomuutta. No sen verran totuutta kuitenkin, että kun arki on pitkälti omilla harteilla, ei vain aina repeä joka suuntaan. Tänään pääsin postiin. Oikein oven eteen kuskattiin. Mitään pakettia siellä ei enää ollut. Ihme.

Halusin myös Ikeaan lihapullille ja saamani piti. Kylmiä ne tosin siinä vaiheessa oli kun pienin oli syönyt. Mitä väliä? Hyviä ne oli joka tapauksessa. Mun piti käydä katsomassa muutamia uusia juttuja, jotka löysin netistä. Mitä mää sitten ostin?

Niinpä niin. Ja tietysti tuikkuja. Koskaan ei voi lähteä Ikeasta ostamatta tuikkuja. Kalliiks ne siellä kyllä loppujen lopuks yleensä tulee. Tänään ei. Siitä voi olla ihan tyytyväinen.

Uhma. Sitä on ilmassa. Syystä jos toisesta. Esikoululaisuus on raskasta ja äiti on maailman tylsin tyyppi. Ja se tahtojen taistelu on kovaa, kun vastassa on vähintään yhtä kovatahtoinen yksilö. Äitinsä ja isänsä poika. Laskin ehkä sataan sen sata kertaa ja harkitsin korvatulppia. Olisin tosin vain sohaissut ampiaispesää, joten jätin laittamatta.  Mutta niin se vaan tuuli puhalsi tämänkin kurjuuden mennessään. Tatu ja Patu auttoi jälleen kerran. Siihen se yhä mahtuu, kainaloon. Ja tuleekin, kunhan malttaa antaa periksi.

Huomenna onkin pihatalkoot. Viime vuonna syksyn talkoissa olin jo sen verran raskaana, että kävin siellä vain syömässä makkaran. Nyt täytyy ryhdistäytyä ja käydä nojailemassa haravaan. Viikonloppuna meinattiin keppostella. Siitä lisää myöhemmin.

Ihan perustiistai. Melkein ainakin.

- E

Lokakuinen lauantai

Kahvi

Leikit

Sammakoita suussa. Muillakin kuin Ainolla.

Koti

Urakka ulkoistettu.

Kylmä.

Autiot sateiset kadut.

Tervetuloa.

Valo voittaa.

Petteri teki pitsaa.

Ihan uus. Ihanuus.

- E 

Kuume

Pitihän se mennä. Käymään pankin setän juttusilla. Aivan niin kuin tässä ei polttelis jo jalkojen alla muutenkin. Jotenkin mää olin ajatellut, että siellä se sitten katsoo meitä silmälasiensa yli, kulmat kurtussa ja pitää saarnan tästä lamasta ja ruoan hinnasta. Mutta ei, kyllä se vain kovasti painoi enteriä ja oli sitä mieltä, että juu, juu. Ajattelin kyllä mielessäni, että nyt pitäis juosta ja kovaa. Mutta ehkä nyt kuitenkin on myönnettävä, että kovasti hymyilytti kylmässä viimassa Hämeenkadulla. Tiedättekö sillä tavalla, että tuntuu siltä kuin sydämenlyönti jäis välistä.

Minkäs teet. Tässä sitä ollaan. Kyllä on jo erinäisiltä tahoilta kuultu totuuksia:

"Eiköhän sulla ole kuule kädet ihan täynnä töitä muutenkin?"

Voi tietäisitpä vain rakas äitini. Tietäisitpä vain.

Minkäs teet.

"Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto, elinehto:
Värisevää sielua ei saa tallata."

Yksi mun lempirunoistani. Tommy oli sydäntä ja sielua.

Jotain mää olen kuitenkin oppinut tässä kotosalla. Turha on hötkyillä. Asiat tapahtuu ajallaan ja niin tämäkin. Tai sitten jää tapahtumatta. Mutta kurkottelen, kyllä kurkottelen.

Kohti Vihervaaraa?

- Suuruudenhullu

Ystävyys

Mää olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä. Mun mieheni on aina ollut sitä mieltä. Ei kuulemma pahalla, mutta... Niin. Mää oon aina ollut hiukan ujo. Ymmärrän hyvin mieheni kommentin. Kyllä musta varmaan helpolla saa semmoisen kylmän ja hiukan etäisen kuvan. Mää viihdyn yksikseni, kotona. Perheeni kanssa. Se ehkä varmaankin liittyy siihen mukavuusalueella elämiseen. Viime aikoina mää olen tosin koittanut tietoisesti tehdä asioita, jotka poikkeaa tästä. Kutsuin naapurin äidin kahville, tosta noin vaan. Esittelin itseni tuntemattomille taloyhtiön pihatalkoissa ja kävin tankkaamassa mieheni auton. Tämän viimeisen vain hän ymmärtää. Peruutustutka ei toiminut, valitettavasti. Kaikki tämä hiukan sotii mun ammattiani vastaan. Luokan edessä mää olen kyllä valkohai. Merten kuningatar. Rakastan työtäni. Se on mua ja mää sitä. No ehkä tuosta nyt saa vähän väärän kuvan. Kuin kala vedessä. Se on parempi vertaus se.

Miks nyt yhtäkkiä miettiä tämmöisiä? Näin oravanpyörästä hetkeksi poishypänneenä, tuntuu välillä siltä, että aika on pysähtynyt. Maailma meidän kodin, päiväkodin, puiston ja pihan ulkopuolella on pysähtynyt. Tai kaikilla on vaan niin tajuton kiire ja hoppu. Ja sen minä ymmärrän. Erittäin hyvin. Kotona sen tajuaa, että kenestäkään ei oikein kuulu mitään. Koskaan. Sosiaalisessa mediassa pidetään yhteyttä ja jaetaan arjen asioita. Ei, tämä ei ole katkeruutta. Ei missään nimessä. Samaahan minäkin teen ja tein vielä vuosi sitten. Elämä on. Mutta kun ei käy töissä, huomaa nopeasti ihmisten ympäriltä katoavan.

Ja siitä sitten mieleen tuli jälleen kerran ystävyys. Sitä mää olen miettinyt useaan otteeseen tässä viimeisten vuosien aikana. Kolmenkympin kriisissäni. Ihminen tekee aikaa niille, joiden kanssa se oikeasti haluaa olla tekemisissä. Tämä asia on tosi. Kaikki tekosyyt kiireistä ja aikatauluista ja lasten hammaslääkäreistä ja täiepidemioista ovat toissijaisia. Ystäville tekee aina aikaa. Kyllä tunnen minäkin. Piston sydämessäni. Mää olen onnekas, että mulla on elämässäni yhä ystäviä, jotka ovat tunteneet mut siitä asti, kun vielä leikittiin pihalla pallokuoppaa ja kymmentä tikkua laudalla. Se on sanoinkuvaamatonta yhteyttä. Siitä saa olla kiitollinen.

Tänään meidän luona kävi vierailulla mun entinen (ei tunnu kivalta kirjoittaa mennyttä muotoa) työkaverini. Ja kun mä istuin tuossa keittiön pöydän ääressä hänen lähdettyään, mua hymyilytti. On ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla. Saa olla ihan oma itsensä, ilman suojamuureja. Koska toinen on niin aito, lämmin ja hyväsydäminen. Kiitos, kun tulit. Onnen murusia, keskellä päivää. Oli ihana huomata, että maailma ei olekaan pysähtynyt.

Ehkä mun muurini on joku päivä niin olematon, että sitä ei huomaa edes mun mieheni.

P.s. Suklaamuffinssi päivässä kaamosmasennuksen karkotukseen. Etuajassa.

- E

Keskiviikko

Välillä tässä kotiäidin arjessa tuntuu siltä, että jokainen päivä on samanlainen. Hyvässä ja pahassa. Mitä vanhemmaksi mää tulen, huomaan kaipaavani enemmän valoa päiviin näin syksyisin.

Vaikka syksyt on ihania, silloin kun ne on kirpeitä, kuulaita, kuivia. Tänään on just semmoinen päivä. Ja mieli huutaa ulos ja kovaa. Meillä nukutaan vielä kahdet unet päivässä. Aino siis. Minä en paljon nuku. Tänään käydäänkin eskarilaisen kanssa neuvolassa ja Ainon unirytmistä jutellaan samalla. Mulla ei ole sydäntä, eikä pinnaa, ruveta mihinkään huudatusunikouluun. En sinällään usko semmoisiin, mutta jokainen tavallaan. Televisiosta tulee muuten Satuhäät ja siellä soi Akselin ja Elinan häävalssi. Meidän valssi. Ihan pitää tässä nieleskellä. Onnen hippuja, keskellä päivää.

Mutta unikouluun palatakseni, tassuttelut on kokeiltu, mutta mitään tuloksia ei ole vielä aikaan saatu. Mun pitäis olla vähän pitkäjänteisempi. Toisaalta aamuyön tunnit on pitkiä ja raskaita ja vielä kun on takana niin monta valvottua yötä, sitä vain yrittää rämpiä eteenpäin. Ja ajatella, ehkä sitten ensi yönä. Ei me Petteriäkään unikoulutettu. Siinäpä tuo sitten pikku hiljaa jätti yösyömisen ja alkoi nukkumaan jotenkin kutenkin. Aika kultaa muistot ja univelat. Kahvi on taivaallista ja sitä ei voi koskaan keittää turhaan. Näillä mennään. Arki on. Mutta kyllä mut kovin onnelliseksi tekee se, että on monta asiaa, mistä voi olla kiitollinen. Kuten pienen lapsen uteliaisuus ja halu nähdä ja kokea uutta.

Nyt mä juon tuon kahvini ja luen uuden Talo&Koti lehden, josta jo pikaisesti löysin muutaman upean idean. Onnen murusia. Tartun niihin.

- E

Alku

Jotenkin tämä kuvaa mua taas niin hyvin. Tämä blogin aloitus.

"Mää en kyllä mitään ala kirjoittamaan. En ala."

Ja tässä sitä taas ollaan. Levoton sielu, hoitovapaalla. Mitään muutahan tässä ei ole kuin aikaa. Heh.

Kaksi vanhaa puuta. Minä ja mun mieheni. Juha Tapion biisi ja meidän elämä. 20 vuotta sitten me tavattiin ja siitä asti on pidetty yhtä. Matka on ollut mielenkiintoinen. To say the least. Onnea ja kyyneleitä. Joskus yhtäkin aikaa. Meillä on kaksi lasta. Esikoinen aloittaa koulun ensi vuonna ja mulla on takaraivossa ikäkriisi. Mun muru, nytkö jo? Sitä valmistautuu näihin juttuihin ja sitten kuitenkin se elämä juoksee ohi. Vaikka on koittanu pitää kiinni hetkistä kynsin varpain. Kyllä se vielä syliin tulee. Takerrun siihen, muuten maailma romahtaa. Viimeksi aamulla ennen eskariin lähtöä varmistin uninassulta, että onhan se vielä äitin poika. "On, on." Aamut on rehellisiä. Silloin kannattaa kysyä.

Sitten on tämä meidän pieni ihme, joka täyttää yhden kokonaisen vuoden joulukuussa. Ja on sanomattakin selvää, että musta tuntuu, että vastahan se epiduraali pistettiin. Hassua. Elämä juoksee. Vai kuka tässä juoksee? Ei ole tullut taaskaan kirjoitettua vauvakirjoja. On univelkaa, pyykkivuoria ja hetki elettävänä. Mutta olenhan mää takertunut niihin hetkiin, jotta ne muistais. On kuitenkin lohdutonta huomata, että yksittäisistä asioista muotoutuu kymmenessä kuukaudessa epämääräinen mielentila. Ei se ja tämä ja tuo hetki. Lohdullista on kuitenkin se, että hymy on aito ja onni puhdasta. Rakkautta. Vaikka yhtään kokonaista yötä ei olekaan takana. Unettomuuteenkin tottuu. Hyvä niin.

Me asustellaan Tampereella. Täällä on koti ja elämä. Maailman paras paikka. Mun mieheni on yrittäjä, mikä tekee kaikesta ihan inasen haastavampaa. Mää itse olen aina ollut sellanen kahdeksasta neljään tyyppi. Vaikka en mä tiedä, opettajana, onko se koskaan niin ollutkaan.  Erilaisia me ollaan, todella.

Mää olen aina ollut vähän hitaasti syttyvä. Ideoihin, ajatuksiin. Mun tarttee saada pohtia ja punnita, epäröidä ja muuttaa mieltä. Olla aidosti sitten tyytyväinen lopputulokseen. Mun mieheni on sitä tyyppiä, että nyt pakataan laukut ja lähdetään viikoks Teneriffalle. Jotenkin se kuitenkin aina tartuttaa muhun ne hulluimmatkin ideat ja ajatukset.

"Ikinä ei rakenneta. Ei ikinä."

Mistä puskista se tämäkin taas tuli? Ja nyt on tuli takamuksen alla, sisustuslehdet, lainalaskurit ja tontin haku päällä. Jotain lääkettä nyt heti tähän vaivaan? Yön pitkinä tunteina, tassuttelun lomassa, on iskenyt se tuskan hiki. Hullun hommaa! Nyt vain Ikeasta uus sängynpeitto ja kynttilälyhty pöydälle. Sillä se kuume laskee hetkeks.

Mutta entäpä jos tämä on se unelma, jota pitää syleillä? Ainakin yrittää? Ettei jää vaivaamaan?

Palataan.

-E