Ja sitten se jysähti. Tuli puun takaa. Ei vetänyt jalkoja alta, mutta ilmaan sai naisen hyppäämään. Olin jo unohtanut koko tonttiarvonnan. Suurimmalti osin siksi, että olin ajatellut tulosten julkistamiseen olevan vielä aikaa.
Eilen yhdeltä suunnattiin Ainon kanssa eskariin kärryillä hakemaan Petteriä. Oli kylmä. Parempi sekin kuin vesisade ja märät tennarit. Lukonmäkeen on aina ylämäki. Täältä on helppo lähteä minne vain, sutjakkaa ja vaivatonta. Takaisin tullessa on sitten aina selkä märkänä ja jalat maitohapoilla. Pahimmallaan vielä kaksi lasta itkee. Äitikin ehkä joskus. Mutta se suomalainen sisu. Perkele. Minähän kävelen ja lykään. Ajattelen aina silloin niitä muutamaa omenaa, jotka vieläkin tarraavat kiinni oksiinsa tuossa matkan varrella. Kyllä.
"I never saw a wild thing sorry for itself. A small bird will drop frozen dead from a bough without ever having felt sorry for itself."
D. H. Lawrence
One of my favourites. Now and forever.
Eilen ei kukaan, kumma kyllä, itkenyt eikä äkäillyt. Päästiin kotiovesta sisään ja kaivoin puhelimeni esiin. Ehdin lukemaan näytöltä ensimmäiset sanat Tampereen kaupungin tonttiarvonta...Sydän löi tyhjää. Pää löi tyhjää. Puhelin soi.
"Mitä, mitä, mitä....Saitko sää jonkun viestin? Mitä, häh? Siis voitettiinko me? Saatiinko me tontti???"
Mun jälkikasvuni tuijotti mua kerrankin hiljaa ja sanattomina, päät vinossa. Nekin hymyili.
Me saatiin se tontti. Minä voitin lotossa. Joku voittaa aina.
Siinä se. Ehkä yks isoimmista onnenpotkuista meidän elämässä. Juhlistettiin asiaa meille just passelilla tavalla.
Tällä viikolla mää myös vihdoin löysin itselleni mekon häihin, jotka meillä on uutena vuotena. Tämä on musta todella kaunis. Kuva on surkea. Toivotaan, että se näyttää mun päälläni edes puoliks noin kivalta.
Ai niin. Aino menee ja lujaa. Meidän oma Aino. Luoja meitä kohta auttakoon. <3
- E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti