Tyhjä koti

Muistan viime muuton. Petteri oli silloin aivan pieni. Silloinkin vaelsin tyhjiä huoneita, viipyilin nurkissa ja nuuhkin tuttuja tuoksuja. Ajattelin elettyä elämää, hetkiä, iloja ja suruja. Rakkautta. Silloin tuntui raskaalta painaa ovi kiinni takanaan. Jotenkin lopulliselta. Nyt jos tapaisin uudelleen tuon 29 vuotiaan Emilian, kertoisin, että sulje vaan. Uudet muistot odottaa. 

Ikä. Ei se mikään vitsi ole. Se tuo viisautta ja kokemusta. Sydämen sellaista.Tänään kun taas yksi ovi sulkeutuu viimeisen kerran, on sydän jollain tapaa raskas, mutta samalla helpottunut. Täällä tuoksuu yhä meiltä. Seinässä näkyy himmeästi Petterin tarrojen jäljet. Tässä istun ja nuuhkin. Jotta muistan, millainen oli koti Taavetinkalliolla. 

Eilen aika pysähtyi hetkeksi. Istuttiin iltaa naapureiden kanssa ja katseissa näkyi ikävä. 

On upeaa tulla muistetuksi ja muistaa. Hienoimpia juttuja. 

Huomenna me suunnataan Pohjanmaalle kuuntelemaan Juha Tapiota. Mutta ennen kaikkea tapaamaan isoisää, joka on mielessä päivittäin. Ikä. Aika. Koskaan sitä ei ole tarpeeksi. Hän kerran sanoi, että niin kovin lyhyt on tämä ihmisen elo.

Siihen käteen haluan tarttua. 

Koti siirtyy. Muistot jää. 

-E