Tuulenpesät

Mää olen lentänyt matalalla viimeiset viikot. Kovin matalalla.

Tässä matkan varrella, kun iltapäivisin kärrytellään eskariin, on yksi puu, joka on täynnä tuulenpesiä. Tai ehkä ne on ihan oikeitakin pesiä. Kuka sen tietää? Päällepäin ne näyttää kaikki samalta. Mutta osa niistä on onttoja sisältä. Niitä minä olen miettiny. Tuulenpesiä. Ja onnea ja luontoa. Ja sitä, että joku tietää aina parhaiten. Sen, mikä itseltä ehkä jää huomiotta.

Tämä vuodenaika ei ole oikein mua varten. Tarvis varmaan hommata semmoinen kirkasvalolamppu. Oliskohan siitä apua tähän alakuloon? Tai sitten vois ottaa lennot jouluksi Thaimaahan. Jos voittais vaikka ässäarvalla. Petsku raaputti toissapäivänä neljän euron voiton. Sillä nyt ei vielä juhlita. Vaikka pienelle miehelle se oli suuri ilon aihe.

Elämästä katos hetkeksi ilo. Ja se ei oikein ole tyypillistä mulle. Mää koitan yleensä repiä sen hippusen hyvyyttä joka päivä edes jostain; tanssitunnilta, lenkkipoluilta, lapsistani, suklaalevystä, mistä nyt milloinkin. Mutta jostain. On kuitenkin asioita, joihin meillä ei ole valtaa. Hyviä ja huonoja.

Onni on Petteri, Aino ja Mikko. And that's plenty for one lifetime. <3

" Lennä, lennä hetken tulinen lintu.
Tee pesä pilvien väliin.
Sitä se onni on,
ettei hetkeen katso taakseen,
eikä eteen."

It's all good.

- E

Voitto

Eilinen oli niin kuin mikä tahansa päivä tällä viikolla. Ja sitten jysähti. Jos joskus harvoin minäkin olen lotonnut niin kyllä se kuponki polttelee taskun pohjalla. "Mitä jos se osuukin just tällä kertaa meille se voitto?" Tottahan toki sitä järkevä aikuinen muistaa matematiikan todennäköisyyslaskentakurssilta juuri sen, että kukaan ei voita. Ei kukaan. Vaikka aina kuitenkin joku voittaa. "Ehkä minä?"

Ja sitten se jysähti. Tuli puun takaa. Ei vetänyt jalkoja alta, mutta ilmaan sai naisen hyppäämään. Olin jo unohtanut koko tonttiarvonnan. Suurimmalti osin siksi, että olin ajatellut tulosten julkistamiseen olevan vielä aikaa. 

Eilen yhdeltä suunnattiin Ainon kanssa eskariin kärryillä hakemaan Petteriä. Oli kylmä. Parempi sekin kuin vesisade ja märät tennarit. Lukonmäkeen on aina ylämäki. Täältä on helppo lähteä minne vain, sutjakkaa ja vaivatonta. Takaisin tullessa on sitten aina selkä märkänä ja jalat maitohapoilla. Pahimmallaan vielä kaksi lasta itkee. Äitikin ehkä joskus. Mutta se suomalainen sisu. Perkele. Minähän kävelen ja lykään. Ajattelen aina silloin niitä muutamaa omenaa, jotka vieläkin tarraavat kiinni oksiinsa tuossa matkan varrella. Kyllä. 

"I never saw a wild thing sorry for itself. A small bird will drop frozen dead from a bough without ever having felt sorry for itself."

D. H. Lawrence

One of my favourites. Now and forever. 

Eilen ei kukaan, kumma kyllä, itkenyt eikä äkäillyt. Päästiin kotiovesta sisään ja kaivoin puhelimeni esiin. Ehdin lukemaan näytöltä ensimmäiset sanat Tampereen kaupungin tonttiarvonta...Sydän löi tyhjää. Pää löi tyhjää. Puhelin soi. 

"Mitä, mitä, mitä....Saitko sää jonkun viestin? Mitä, häh? Siis voitettiinko me? Saatiinko me tontti???"

Mun jälkikasvuni tuijotti mua kerrankin hiljaa ja sanattomina, päät vinossa. Nekin hymyili. 

Me saatiin se tontti. Minä voitin lotossa. Joku voittaa aina.

Siinä se. Ehkä yks isoimmista onnenpotkuista meidän elämässä. Juhlistettiin asiaa meille just passelilla tavalla. 

Tällä viikolla mää myös vihdoin löysin itselleni mekon häihin, jotka meillä on uutena vuotena. Tämä on musta todella kaunis. Kuva on surkea. Toivotaan, että se näyttää mun päälläni edes puoliks noin kivalta.

Ai niin. Aino menee ja lujaa. Meidän oma Aino. Luoja meitä kohta auttakoon. <3

- E

Haamuiluja

Kyllä veikkaan, että viiden vuoden kuluttua kierretään täälläkin lokakuun viimeisenä päivänä keppostelemassa ovelta ovelle. Rapakon takaa ne on pikku hiljaa rantautuneet muutkin juhlat meille. Miksei tämäkin sitten? Yllättävän monella tuntuu olevan vastustusta Halloweeniin ja sen mahdolliseen juhlistamiseen. Mää olen jo muutamana vuonna miettinyt, että olis mukava järjestää pikkuhulinat ja tuoda vähän iloa pimeyden keskelle. Koska siitähän tässä nyt kuitenkin periaatteessa on yksinkertaisuudessaan kysymys. Yhtään menemättä syvemmälle All Hallows' Eve/pyhäinpäivä parin historiaan ja niiden erilaisuuteen. Jos se tuo iloa, mikä ettei. Ja iloa se toi.

Meidän pippalot oli ihan lasten ehdoilla suunniteltu ja kyllä niitä odotettiinkin. Muutama haamu huhuilemaan, kurpitsavalot palamaan, hyvä ruoka, juoma ja lasten leikit. Mitä sitä muuta tarvitaan? Ilo on suunnittelussa ja toteutuksessa. Koko synkkä viikko tuntui keveämmältä tallustaa, koska oli jotain, mitä odottaa. Niin se menee. 

Halloween oli menestys. Se ei olisi ollut puoliksikaan sitä ilman ystäviä kulman takaa. Sellaisia, joiden kanssa jaetaan suurimmatkin salaisuudet, nauretaan pikkutunneille, ymmärretään toistemme erilaisuus ja kunnioitetaan sitä, voidaan luottaa apuun aina, jos sitä tarvitaan. Isoja asioita maailmassa, jossa oma suku asuu kaukana. 

Pyhäinpäivänä huomasin tuijottavani haamujonoa eteisen katossa. Kiitollisuus. Ihmisistä ympärillä. Nykyisistä ja menneistä. Siellä ne vieläkin nököttävät. Olkoot vielä hetkisen. 

Kohti marraskuuta ja vuoden pimeimpää aikaa on jokseenkin valoisampi suunnata. Suosittelen.

- E