En edes muista, milloin viimeksi kirjoitin. Taisi olla silloin lumi maassa. En edes yritä tätä mennyttä aikaa selittää tai kuvittaa. Elämää, arkea. Meidän juttuja. Hyviä, todella hyviä ja muutama huonokin.
Nyt on kuitenkin tänään. Ja täältä itseni löysin.
Mun sydäntäni painaa. Hyvällä tavalla ja samalla sillä lailla kovin raskaasti. Jos voi kuvitella hyppäävänsä tulevaan tietämättä, minne hyppää. Jokseenkin siten. Vaikka toisaalta tiedänkin, en kuitenkaan tiedä. On aika tullut sanoa hyvästi. Tälle kodille. Näitä muistoja ei mikään korvaa. Petteri ei ollut vielä vuottakaan, kun tänne muutettiin. Ja tuossa se nyt opettaa isäänsä pelaamaan Pleikalla peliä, josta iskä on selvästikin jäänyt jotenkin jälkeen. Aika on pitkä. Niin pitkä, että oma peilikuva ei tunnu enää omalta (vaikka tuntuukin), ja samalla se on ollut yksi hetki vain.
Sitähän ne vanhemmat ihmiset sanoo, että tartu hetkeen. Syleile niitä ruuhkavuosien kyyneliä, arkea ja puuduttavuutta. Että se on se elämä. Lapset, puoliso ja koti. Ja kyllä olen syleillyt. Yön pimeinä tunteina, kun kukaan muu ei valvo. Olen istunut tämän kodin parvekkeella ja hengittänyt hetkiä.
Ja sitten olisi lähdettävä.
Joku on hyvin viisaasti sanonut, että seiniin ei kannata rakastua. Niin en olekaan. Kovin olen jo irti päästänyt. Aikaa sitten. Mutta koti on siellä, missä rakkaus on. Missä rakkaimmat ovat. Ystävät. Lähimmät. On asioita, joita voi toiselle selittää ja sitten on sitä, mikä sanomattomaksi jää.
Eräälle ystävälle sanoin eron hetkellä, että seinät eivät ystävyyttä rajoita. Siinä on se onni.
Meidän koti muuttaa pian. Osa minusta jää tänne. Niin kuin on jäänyt aikaisempiinkin koteihin, vaikkakin eri lailla juuri tänne. Tämä oli meidän perheen, koko perheen koti. Ilo, suru, menetys, rakkaus ja onni. Täällä.
Mutta ne minä pakkaan mukaani. Ihan pian. Enkä yhtään muistoa takaisin anna.
