Välivaihe

Syksy on täällä. Ja villasukat, kuivat kädet, kellojen siirto ja lämpimin marraskuu aikoihin. Syksy on ollut monen uuden aikaa. Koulun alku, päiväkodin alku, töiden alku. Tai paluu töihin. Äidillä se taas tuntui olevan vaikeinta meistä kolmesta. Luopuminen, uuden aloittamisen hyväksyminen.

Uusi koti on enää kaikkea muuta kuin tyhjä. Kirjaimellisesti. Ahdistavaa. Sitä joka muutossa on yrittänyt heittää ovista ja ikkunoista kartanolle tavaraa, jonka säilytykseen ei kerta kaikkiaan löydy yhtään järkevää syytä. Ja yhä tuolla kaapin perukoilla on kaksi semmoista keraamista siiliä, säästölippaita. Vuodelta 1980 jotain. Anna mun kaikki kestää. Vaikka toisaalta aivan kaikkea ei ole syytäkään heittää menemään. Jotta muistaa, mistä on tullut. Kuka on ollut ja kenen kanssa on kasvanut. Siksi siilit. Ja muutama muukin juttu. 

Muutimme neliöstä kolmioon. Hetkellisesti. Väliaikaisesti. Välivaihe. Niin. Jokseenkin mulle oli kuitenkin kovin tärkeää, että tästäkin kolosta tulee koti. Lapsilleni, mulle ja miehelleni. Mitään uutta en sinällään hankkinut, paitsi verhot makuuhuoneisiin. Tuosta kun on suora yhteys naapuritalon parvekkeille. Tästä käytiin melko kiivastakin keskustelua mieheni kanssa. Tästä kodista, ei noista verhoista. Hänen mielestään se on aivan sama, missä sitä yhden vuoden viettää. Senkin ajatustavan ymmärrän varsin hyvin, mutta se ei ole minua. Kun ei tässä maailmassa ole minulle yhtään päivää luvattu. Vuodessa niitä on 365 ja jokaisen täytyy olla tärkeä, tavalla tai toisella. Ja täällä kotona minä olen joka päivä. Siksi meillä on uudet, oikean mittaiset verhot. Vaikka niistä meidän makkarin verhoista tosin näkee kyllä läpi. 

Olen varmaan aiemminkin kertonut, että en lapsistani ole kirjoittanut vauvakirjoja. Valokuvat puhuu monesti sanojen puolesta. Niitä on paljon. Mutta nyt jostain on herännyt halu kirjoittaa. Liittyen siihen, mitä tämän välivaiheen jälkeen tulee. Ainakin toivottavasti ensi kesänä. Olkoon tämä tästä eteenpäin meidän Ladon tarinaa - talosta kodiksi. Perhe koittaa pysyä vauhdissa mukana.

Ensi torstaina kuokka on maassa. 

Muiskis, 

E

Tyhjä koti

Muistan viime muuton. Petteri oli silloin aivan pieni. Silloinkin vaelsin tyhjiä huoneita, viipyilin nurkissa ja nuuhkin tuttuja tuoksuja. Ajattelin elettyä elämää, hetkiä, iloja ja suruja. Rakkautta. Silloin tuntui raskaalta painaa ovi kiinni takanaan. Jotenkin lopulliselta. Nyt jos tapaisin uudelleen tuon 29 vuotiaan Emilian, kertoisin, että sulje vaan. Uudet muistot odottaa. 

Ikä. Ei se mikään vitsi ole. Se tuo viisautta ja kokemusta. Sydämen sellaista.Tänään kun taas yksi ovi sulkeutuu viimeisen kerran, on sydän jollain tapaa raskas, mutta samalla helpottunut. Täällä tuoksuu yhä meiltä. Seinässä näkyy himmeästi Petterin tarrojen jäljet. Tässä istun ja nuuhkin. Jotta muistan, millainen oli koti Taavetinkalliolla. 

Eilen aika pysähtyi hetkeksi. Istuttiin iltaa naapureiden kanssa ja katseissa näkyi ikävä. 

On upeaa tulla muistetuksi ja muistaa. Hienoimpia juttuja. 

Huomenna me suunnataan Pohjanmaalle kuuntelemaan Juha Tapiota. Mutta ennen kaikkea tapaamaan isoisää, joka on mielessä päivittäin. Ikä. Aika. Koskaan sitä ei ole tarpeeksi. Hän kerran sanoi, että niin kovin lyhyt on tämä ihmisen elo.

Siihen käteen haluan tarttua. 

Koti siirtyy. Muistot jää. 

-E 

Aika luopua

En edes muista, milloin viimeksi kirjoitin. Taisi olla silloin lumi maassa. En edes yritä tätä mennyttä aikaa selittää tai kuvittaa. Elämää, arkea. Meidän juttuja. Hyviä, todella hyviä ja muutama huonokin.

Nyt on kuitenkin tänään. Ja täältä itseni löysin.

Mun sydäntäni painaa. Hyvällä tavalla ja samalla sillä lailla kovin raskaasti. Jos voi kuvitella hyppäävänsä tulevaan tietämättä, minne hyppää. Jokseenkin siten. Vaikka toisaalta tiedänkin, en kuitenkaan tiedä. On aika tullut sanoa hyvästi. Tälle kodille. Näitä muistoja ei mikään korvaa. Petteri ei ollut vielä vuottakaan, kun tänne muutettiin. Ja tuossa se nyt opettaa isäänsä pelaamaan Pleikalla peliä, josta iskä on selvästikin jäänyt jotenkin jälkeen. Aika on pitkä. Niin pitkä, että oma peilikuva ei tunnu enää omalta (vaikka tuntuukin), ja samalla se on ollut yksi hetki vain.

Sitähän ne vanhemmat ihmiset sanoo, että tartu hetkeen. Syleile niitä ruuhkavuosien kyyneliä, arkea ja puuduttavuutta. Että se on se elämä. Lapset, puoliso ja koti. Ja kyllä olen syleillyt. Yön pimeinä tunteina, kun kukaan muu ei valvo. Olen istunut tämän kodin parvekkeella ja hengittänyt hetkiä. 

Ja sitten olisi lähdettävä. 

Joku on hyvin viisaasti sanonut, että seiniin ei kannata rakastua. Niin en olekaan. Kovin olen jo irti päästänyt. Aikaa sitten. Mutta koti on siellä, missä rakkaus on. Missä rakkaimmat ovat. Ystävät. Lähimmät. On asioita, joita voi toiselle selittää ja sitten on sitä, mikä sanomattomaksi jää. 

Eräälle ystävälle sanoin eron hetkellä, että seinät eivät ystävyyttä rajoita. Siinä on se onni. 

Meidän koti muuttaa pian. Osa minusta jää tänne. Niin kuin on jäänyt aikaisempiinkin koteihin, vaikkakin eri lailla juuri tänne. Tämä oli meidän perheen, koko perheen koti. Ilo, suru, menetys, rakkaus ja onni. Täällä. 

Mutta ne minä pakkaan mukaani. Ihan pian. Enkä yhtään muistoa takaisin anna.

Hiljaisuus

Niin. Tämän takia mun ei pitäis koskaan aloittaa yhtään mitään. Koska ei siitä mistään koskaan mitään tule. Mun mielenkiintoni asioita kohtaan on häilyväinen. Älä käsitä väärin. Rakastan kirjoittaa. Laittaa sanoja paperille. Muistoiksi, ikuisiksi ajoiksi. Mun omalla käsialallani. Minä. Vielä vuosikymmenten jälkeen. Siellä se tyttö oli, nyt jo vanha ja kurttuinen. Ai että se oli, tulta ja sielua. Mitä? Tuoko? Kyllä!!! Juuri tuo. Ja sitten huomaan kesken kaiken, että edellinen kirjoitus oli marraskuulta.

Elämä vie. Antaa sen viedä. Katsoin toissapäivänä elokuvan Teräskukat (Steel Magnolias, 1989) jälleen kerran. Ja itkeskelin täällä vällyjen välissä. Jälleen kerran. Siinä se sanottiin: 

'I'd rather have 30 minutes of wonderful than a lifetime of nothing special.'

Sellainen mää vain olen. Tulisielu. Yhä ja vain.

Marraskuusta on aikaa. Pariin kuukauteen mahtuu arkea, arkea ja arkea. Koko jouluviikko me kärvisteltiin mahataudissa. Noro vei 6-0. Koko perheen ja suvun siinä samalla. Ohimenevää, mutta persiistä, nonetheless. Uutena vuotena juhlittiin meille tärkeitä ihmisiä. Joiden kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta jotka on sitä omaa perhettä. Tärkeimpiä. Sellaisia ihmisiä, että mikään ei ole hyvin, ennen kuin asiat on kunnossa. Rakkaita. Vaikka suutuksissa mitä suusta pääsisi. Rakkaus ja avioliitto. Siinä on syytä juhlaan. <3

Mutta sitten tuli tammikuu ja kohta helmikuu. Tämä vuodenaika ei ole mun juttuni. Ei sitten millään. Mulle koko maailma on pysähdyksissä.

Mää olen onnellinen poikani puolesta, joka on innostunut laskettelusta, hiihtämisestä ja luistelusta. Sitä se lapsuus on. Siitä mun tulee hyvä olla. Päivittäin. Mutta mitä muhun tulee...Mää odotan ensimmäisiä leskenlehtiä ja lämmintä tuulta. Tai edes semmoista tuulta, että voi heittää rukkaset naulaan. Odotan. Ja koitan kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on tässä ja nyt. Muuta ei kenellekään ole luvattu. Ja hetkittäin, kun se onni löytää, sitä voi tuntea lentävänsä.

Mää en ole yhtään helppo nainen. Mutta jos mua rakastaa, niin paljon myös saa. Sen tiedän. Monta asiaa kadun ja mietin. Elettyä elämää ei saa tekemättömäksi. Ihmistä entisestä paremmaksi? Ehkä, pikku hiljaa. Uuden vuoden, tammikuun, mietteitä. Mulla ja varmasti monella muullakin.

Kiitos. Ja anteeks mun miehelleni, että mää olen tämmöinen kun mää olen. En mää usko, että kukaan muu mua olis 20 vuotta jaksanut. Tulta ja sielua. Ehkä liikaakin.

Kohti kevättä. I will continue to burn. <3

- E