Elämä vie. Antaa sen viedä. Katsoin toissapäivänä elokuvan Teräskukat (Steel Magnolias, 1989) jälleen kerran. Ja itkeskelin täällä vällyjen välissä. Jälleen kerran. Siinä se sanottiin:
'I'd rather have 30 minutes of wonderful than a lifetime of nothing special.'
Sellainen mää vain olen. Tulisielu. Yhä ja vain.
Marraskuusta on aikaa. Pariin kuukauteen mahtuu arkea, arkea ja arkea. Koko jouluviikko me kärvisteltiin mahataudissa. Noro vei 6-0. Koko perheen ja suvun siinä samalla. Ohimenevää, mutta persiistä, nonetheless. Uutena vuotena juhlittiin meille tärkeitä ihmisiä. Joiden kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta jotka on sitä omaa perhettä. Tärkeimpiä. Sellaisia ihmisiä, että mikään ei ole hyvin, ennen kuin asiat on kunnossa. Rakkaita. Vaikka suutuksissa mitä suusta pääsisi. Rakkaus ja avioliitto. Siinä on syytä juhlaan. <3
Mutta sitten tuli tammikuu ja kohta helmikuu. Tämä vuodenaika ei ole mun juttuni. Ei sitten millään. Mulle koko maailma on pysähdyksissä.
Mää olen onnellinen poikani puolesta, joka on innostunut laskettelusta, hiihtämisestä ja luistelusta. Sitä se lapsuus on. Siitä mun tulee hyvä olla. Päivittäin. Mutta mitä muhun tulee...Mää odotan ensimmäisiä leskenlehtiä ja lämmintä tuulta. Tai edes semmoista tuulta, että voi heittää rukkaset naulaan. Odotan. Ja koitan kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on tässä ja nyt. Muuta ei kenellekään ole luvattu. Ja hetkittäin, kun se onni löytää, sitä voi tuntea lentävänsä.
Mää en ole yhtään helppo nainen. Mutta jos mua rakastaa, niin paljon myös saa. Sen tiedän. Monta asiaa kadun ja mietin. Elettyä elämää ei saa tekemättömäksi. Ihmistä entisestä paremmaksi? Ehkä, pikku hiljaa. Uuden vuoden, tammikuun, mietteitä. Mulla ja varmasti monella muullakin.
Kiitos. Ja anteeks mun miehelleni, että mää olen tämmöinen kun mää olen. En mää usko, että kukaan muu mua olis 20 vuotta jaksanut. Tulta ja sielua. Ehkä liikaakin.
Kohti kevättä. I will continue to burn. <3
- E
